Kuntouttava työtoiminta loppui lopulta. Ei siksi, että olisin tullut valmiiksi. Ei siksi, että olisin saanut työpaikan. Eikä siksi, että joku olisi viimein keksinyt, mitä minulle pitäisi tehdä. Se loppui, koska oikeistohallitus päätti, että järjestelmää piti uudistaa. Uudistaminen oli hieno sana. Se kuulosti siltä kuin joku olisi vaihtamassa vanhaa polkupyörää uuteen. Todellisuudessa minun elämässäni se tarkoitti lähinnä sitä, että tuttu ovi sulkeutui. Kuntouttava työtoiminta oli ollut monella tavalla kummallinen paikka. Siellä saattoi viettää vuosia yrittäen päästä työelämään ja samalla oppia ennen kaikkea sen, kuinka pysyä mukana erilaisissa palveluissa. Nyt palvelu muuttui.

Minä en. Tai ehkä muutuin minäkin, mutta hyvin hitaasti. Jonkin aikaa elämässä oli tyhjä kohta.

Sitten löysin matalan kynnyksen kohtaamispaikan. Siellä ei tarvinnut olla tavoitetta. Ei tarvinnut heti tietää, mikä oli oma polku. Ei tarvinnut puhua osallisuudesta. Sai tulla sisään kahville. Se oli valtiolle jo melko vallankumouksellinen ajatus, ei minulle. Eräänä päivänä avasin oven ja näin tutut kasvot. Nainen pohjoisesta. Katsoimme toisiamme hetken.

• • No mutta! Mitä sinulle kuuluu?

  • Olen edelleen tässä, vastasin. Hän hymyili.

– Sehän on hyvä alku.

– Riippuu siitä, mitä tarkoittaa tässä. Hän nauroi. Jostain syystä tuntui hyvältä nähdä hänet. Hän oli niitä harvoja ihmisiä, joiden kanssa ei tarvinnut aloittaa koko elämäntarinaansa alusta. Hän tiesi jo, että olin ollut ravintoloissa, keittiöissä, kaupoissa, kioskeissa ja ties missä. Hän tiesi myös, että olin istunut lukemattomissa keskusteluissa, joissa oli puhuttu tulevaisuudesta tavalla, joka tuntui joskus melkein tieteiskirjallisuudelta.

– Oletko ajatellut opiskelua? hän kysyi. Katsoin häntä epäilevästi.

– Minäkö?

– Sinä.

– Mitä minä opiskelisin?

– Jotain, mikä kiinnostaa sinua. Tämä oli vaarallinen kysymys. Kiinnostus oli asia, jota minulta ei oltu aikaisemmin kovin paljon kysytty. Oli kysytty työkykyä, vahvuuksia, tavoitteita, toimintakykyä ja suunnitelmia. Mutta kiinnostusta? Se oli jo melkein ylellisyyttä. Nainen pohjoisesta kaivoi esiin tietokoneen.

– Katsotaan opiston kursseja.

– Nytkö?

– Nyt.

– Eikö tähän pitäisi tehdä joku suunnitelma ensin? Hän katsoi minua.

– Ei. Tuo yksi sana tuntui oudolta. Ei lomaketta. Ei arviointia. Ei ensin kolmea tapaamista, joiden jälkeen järjestettäisiin neljäs tapaaminen, jossa päätettäisiin viidennestä tapaamisesta. Vain: ei.Hän avasi kurssitarjonnan. Rullasimme sivua alaspäin. Siellä oli liikuntaa, kieliä, käsitöitä, tietotekniikkaa, taidetta ja vaikka mitä muuta.

– Mikä näistä kiinnostaisi?

– En minä tiedä.

– Katsotaan yhdessä. Ja niin me katsoimme. Minä luin kurssien nimiä ja nainen pohjoisesta pysähtyi aina välillä jonkin kohdalle.

– Tämä voisi sopia sinulle.

– Miksi?

– Koska olet utelias.

– En ole.

– Oletpas.

– Mistä sinä sen tiedät? Hän katsoi minua hetken.

– Olen tuntenut sinut jo sen verran kauan. Siinä ei ollut mitään suurta puhetta. Ei sanaakaan vahvuuksista. Ei sanaakaan polusta. Ei edes osallisuudesta. Vain ihminen, joka oli huomannut toisessa ihmisessä jotain, mitä tämä itse ei aina nähnyt. Lopulta löysimme kurssin.

– Tuonne minä voisin ehkä mennä, sanoin.

– Hienoa.

– Mutta en osaa ilmoittautua.

– Minä autan. Niinpä nainen pohjoisesta istui vieressäni ja auttoi täyttämään ilmoittautumisen. Nimi.Yhteystiedot. Kurssi: Kuvataide kurssi työelämään ulkopuollla oleville

Maksutapa: Maksuton Kaikki tavalliset asiat. Kummallista kyllä, tällä kertaa lomake ei tuntunut siltä kuin minua olisi yritetty siirtää johonkin järjestelmän lokeroon. Se oli vain ilmoittautuminen kurssille. Kun kaikki oli valmis, nainen katsoi minua.

– Nyt olet menossa kurssille.

– Niin kai.

– Eikö tunnu hyvältä? Mietin hetken.

– Tuntuu. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli edessäni jokin asia, joka ei ollut pakollinen.Ei työvoimapoliittinen toimenpide. Ei kuntoutussuunnitelma. Ei velvollisuus. Ei selvitys.

Vaan kurssi. Jotain, jonka olin itse valinnut. Nainen pohjoisesta sulki tietokoneen.

– Näetkö? Asiat voivat mennä eteenpäin pienilläkin askelilla. Katsoin häntä.

– Älä nyt pilaa tätä puhumalla polusta. Hän nauroi.

– Sovitaan niin. Kahvikupin pohjalla oli vielä vähän kahvia. Ikkunasta näkyi harmaa suomalainen päivä. En tiennyt, johtaisiko kurssi mihinkään. En tiennyt, saisinko sen jälkeen töitä.

En tiennyt, muuttaisiko se elämässäni yhtään mitään. Mutta sillä hetkellä sillä ei ollut väliä. Olin ilmoittautunut kurssille. Ja ehkä elämässä eteenpäin meneminen ei aina tarkoittanut sitä, että joku toinen piirsi sinulle uuden polun. Joskus se saattoi tarkoittaa vain sitä, että joku istui vieressä, avasi tietokoneen ja sanoi: – Kokeillaan tätä.

– Me lähdetään nyt yhdessä rakentamaan sinun polkuasi kohti työelämää! Katsoin häntä. Olin kuullut tuon lauseen aikaisemminkin. Useita kertoja. Nyt oli kuitenkin ensimmäinen henkilökohtainen keskustelu uuden ohjaajan kanssa. Nainen pohjoisesta avasi kansionsa.

– Kerro vähän itsestäsi. Millainen olisi sinun unelmatyösi? Mietin oikein kunnnolla. Töitä ravintoloissa, keittiöissä, kaupoissa, kioskeissa ja milloin missäkin. olin ollut kassalla, keittiössä, tarjoilemassa ja kaikenlaisissa pätkissä, joiden nimet olivat vaihtuneet nopeammin kuin ohjaajat.

– Sellainen, jossa maksetaan palkkaa. Nainen hymyili vielä leveämmin

– Erinomaista! Sinulla on siis erittäin selkeä tavoite! Aloin jo epäillä, että tämä nainen saattaisi olla vaarallinen.

– Entä millaisena näet itsesi viiden vuoden päästä. katsoin ikkunasta ulos. Viiden vuoden päästä hän näki mielessään saman työtoiminnan huoneen, uuden ohjaajan ja ehkä uuden kahvinkeittimen. Mutta päätin olla sanomatta sitä.

-En ainakaan täällä

– Mahtavaa! Nainen kirjoitti jotakin muistiin. Todennäköisesti sanan mahtavaa.

– Meidän pitää nyt tunnistaa sinun vahvuutesi. Huokaisin, tiesin että tästä alkoi se vaihe, jossa ihmisen piti keksiä itsestään myönteisiä asioita.

– Olen tullut yleensä ajoissa, olen tunnollinen, tarkka, täsmällinen. Nainen nosti katseensa.

– Hienoa! Täsmällisyys!

– Osaan tehdä ruokaa.

– Loistavaa! Ammatillista osaamista!

– Olen ollut täällä vuosia. Nainen pysähtyi.

– Sitoutuneisuutta! Katsoin häntä hetken. Aloin ymmärtää, että tässä keskustelussa mikä tahansa asia voitiin kääntää vahvuudeksi.

– En ole saanut vakituista työtä.

– Sinulla on paljon kokemusta erilaisista työympäristöistä!

– Olen ollut työttömänä pitkään.

– Olet osoittanut sinnikkyyttä!

– Olen kyllästynyt tähän kaikkeen. Nainen nojautui lähemmäs.

– Se kertoo siitä, että olet valmis muutokseen. Olin hiljaa. Nainen hymyili.

– Mitä meidän pitäisi tehdä, jotta sinä pääsisit työelämään? Tätä täytyi miettiä pitkään.

Tämä ei ollut enää tavallinen kysymys. Tämä oli kysymys, jonka äärellä olivat vuosien ajan käyneet monet ihmiset, ohjaajat, suunnitelmat, lomakkeet, tapaamiset, kurssit ja erilaiset palvelut. Vilkaisin naista.

– Voitaisiinko kokeilla sellaista, että joku palkkaisi minut? Huoneeseen tuli hiljaisuus.

Nainen pohjoisesta ei kuitenkaan hätkähtänyt. Hän nyökkäsi vakavana.

– Kyllä. Se oli ehkä heidän keskustelunsa realistisin vastaus. Nojauduin tuolissani taaksepäin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui, että ehkä tässä oli jotain. Tai sitten nainen oli vain todella hyvä kannustamaan. Sitä ei vielä tiennyt kukaan. Kaikkitietävä kertoja tiesi kuitenkin yhden asian. Seuraavien kuukausien aikana tulisin kuulemaan vielä monta kertaa sanat omat vahvuudet, polku työelämään, osallisuus, tavoitteet ja mahdollisuudet. Oppisin täyttämään lomakkeita. Paljon lomakkeita. Ja jokaiseen lomakkeeseen piti tavalla tai toisella onnistua kirjoittamaan, että ihminen oli menossa eteenpäin. Vaikka todellisuudessa istuin yhä samassa huoneessa. Mutta tällä kertaa huoneessa oli nainen pohjoisesta. Ja hänellä oli suunnitelma. Ainakin hänellä oli kansio. Se oli kuntouttavassa työtoiminnassa jo erittäin hyvä alku.

Tampa Bay Buccaneers kohtasi Jacksonville Jaguars seuran, Tampa hävisi 0-19, preseason 3 ottelua, 2 voittoa ja 1 tappio.